Vauva ennen aikojaan

Kuten moni tietää, saimme Jonin kanssa pari kuukautta sitten vauvan, joka syntyi lähes kolme kuukautta etuajassa. Oon siitä asti miettinyt perustavani jonkinlaisen blogin, koska haluaisin välillä päästä purkamaan kaikennäköisiä ajatuksia asiaan liittyen ja myöhemmin olisi kiva itsekin lukea mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Vaikka kaikki on hyvin niin meillä kuin vauvallakin ja tiedostamme olevamme todella onnekkaita sen suhteen, on päivittäinen keskola- ja sairaala-elämä silti rankkaa. Elämään ei juurikaan muuta mahdu, kuin ramppaamista kodin ja sairaalan väliä. Blogi helpottaisi myös siinä asiassa, että kaikille ei tarvitsisi erikseen kertoa mitä vauvalle tänään tai tällä viikolla kuuluu, vaan osa voisi lukea kuulumiset täältä. Voisin myös kuvitella, että osa ei myöskään välttämättä uskalla edes kysyä, miten meillä tai vauvalle menee, kun pelkää mitä tulisi vastaukseksi. Itse en välttämättä uskaltaisi samassa tilanteessa olevalta kysyä. Mutta kuten sanoin, kaikki on hyvin lähtökohdasta huolimatta. Mulla ei itseasiassa ole juurikaan väliä lukisiko tätä yksikään ihminen mun lisäksi, vaan mulle tämä on tarkoitettu lähinnä terapiaksi ja jonkinlaiseksi päiväkirjaksi. Kirjoittaminen on aina ollut mulle parasta terapiaa. 

Mietin pitkään mistä aloittaisin kertomaan ja päätin jättää turhat alkuraskauslätinät sivuun ja siirtyä suoraan siihen, mistä lähtien kaikki meni oikeastaan pieleen, eli rakenneultraan.


Toukokuun alun rakenneultraa oltiin odotettu, minä lähinnä siksi, että saisin kuulla, että vauvalla on kaikki hyvin, alkuraskauden kun olin stressannut keskenmenoa, muuttuvaa vartaloa, ruokavaliota yms. En osannut silti kuvitellakaan ettei niitä odottamaniani hyviä uutisia kuultaisi enää koko raskauden aikana. Rakenneultran tehnyt antoi seuraavalle päivälle uuden ajan erikoislääkärille, joka taas laittoi lähetteen tyksin äitiyspolille seurantaan. Syynä oli se, että vauvan kädet ja jalat olivat epätavallisen lyhyet. Tyksin lääkäri selitti meille, että se voi tarkoittaa sitä, että vauvalla voisi olla luustosairaus tai kehityshäiriö, esimerkiksi downin syndrooma. Hän suositteli tekemään lapsivesipunktion. Ennen sitä pääsimme juttelemaan myös perinnöllisyyslääkärille, jossa keskusteltiin muunmuassa mitä sairauksia suvussamme on ja mitä haluamme tehdä jos vauvalla todettaisiin vakava sairaus. Raskaus oli jo niin pitkällä, että esimerkiksi aborttiin pitäisi anoa erillistä lupaa ja lapsen vakava sairaus olisi siihen pätevä syy. Muistan kuinka itkin Jonin rintaa vasten tyksin pihassa, että meidän vauva on sairas ja pahimmassa tapauksessa kuolee heti synnyttyään. Lapsivesipunktion vastauksia piti odottaa useampia päiviä, mutta onneksi mitään vakavaa ei löytynyt. Lääkärit kuitenkin halusivat testata sen jälkeen milloin mitäkin sairauksia ja sairauksien mutanttisairauksia eli olimme melkein koko ajan odottamassa vastauksia jostakin. Tottakai itse fiksuina myös googlailimme sairauksia ja harvoin keskustelupalstoilta poistui hymyssä suin. Töissä kuljin kuin haamu, kun koko ajan oli niin kauhea stressi päällä. Tykkäsin työstäni oikeasti tosi paljon, mutta kotikäyntejä tekiessäni väänsin kasvoille tekohymyn ja menin hoitamaan työni. Asunnoista pihalle päästyäni purskahdin itkuun, poljin seuraavaan paikkaan, kuivasin kyyneleet ja väänsin taas tekohymyn päälle. Halusin näyttää reippaalta kaikkien silmissä. Se oli älyttömän raskasta aikaa. Jos joku selitti murheellisesti vaikka katkaisseensa kynnen, tunsin enemmänkin suuttumusta ja halusin huutaa, että täällä on joillakin hieman isompiakin murheita. Onneksi kaikki testit osoittautuivat kuitenkin aina negatiiviseksi. Toki myös se stressasi, että jotain vikaa on, mutta kukaan ei tiedä mitä. Tuntui, että lääkärit halusivat pakolla löytää syyn vauvan pieneen kokoon. Vastaukseksi ei riittänyt, että ehkä vauva vain on pienikokoinen.


Vauvan kasvua seurattiin tiiviisti ja ramppasimme suunnilleen kahden viikon välein ultrassa, jossa oli aina samat uutiset: vauva on pienikokoinen, hän kasvaa kyllä, mutta omilla käyrillä. Äitinä tuntui kamalalta ajatukselta, ettei oma lapsi voinut mahassa hyvin ja kukaan ei tiennyt mistä se johtui. Stressasin jatkuvasti aivan kaikesta vaikka ei olisikaan saanut, mutta miten sanoa itselleen että lopeta, jos pelko lapsen menettämisesta kalvaa koko ajan. Stressasin myös sitä, että vauva aistii äidin olevan stressaantunut ja miten se stressi vaikuttaisi lapseen, eihän vain vauvan kasvu hidastuisi entisestään juuri tämän takia? Viikot vierivät ja lopulta asennoiduimme Jonin kanssa siihen, että otamme vastaan mitä ikinä eteen tuleekaan, koska eihän asialle enää mahtanut mitään. Sen jälkeen myös stressi helpotti suunnattomasti ja oli aikoja jolloin osasin jopa nauttia raskaudesta. Tiesimme, että hyvin suurella todennäköisyydellä lapsi tullaan ottamaan ulos etuajassa, mutta sitä ei kukaan tiennyt, että koska tämä tapahtuisi. Eikä myöskään sitä kuinka pian se oikeasti tulisi tapahtumaan.





Oli suunnilleen kesäkuun puoliväli ja olimme Jonin kanssa yhdessä päättäneet, että menisin tällä kertaa ultraan ensimmäistä kertaa yksin. Tämähän olisi taas vain kontrollikäynti, jossa ei tapahtuisi mitään ihmeellistä. Joni ei varmasti menettäisi mitään, vaikka ei tällä kertaa tulisikaan mukaan. Kävi ilmi, että tämä olisikin kerta jolloin eniten olisin tarvinnut tukea. Lääkäri ultrasi tuttuun tapaan, mittaili vauvan mittoja ja kertoi taas, että vauva on todella pieni. Vauva ei itseasiassa juurikaan ollut kasvanut viime ultran jälkeen. Hän kertoi painoarvion olevan 530 grammaa eli suunnilleen puolet vähemmän mitä näillä raskausviikoilla pitäisi olla. En osannut ajatella siitä mitään pahaa, joka kertahan meille oltiin toitotettu, että vauva on pienikokoinen. Lääkäri ilmoitti kuitenkin, että passittaisi mut osastolle, josta voitaisiin tarkkailla vauvan sydänkäyriä useamman kerran vuorokaudessa. Lääkärit halusivat saada vauvalle raskausviikkoja lisää, koska viikot kuulemma ratkaisisivat enemmän kuin koko, mutta olisi mahdollisuus, että vauva leikattaisiin ulos jo tänään. Laitoin Jonille viestin, että joudun tarkkailuun ja pahimmassa tapauksessa saataisiin vauva jo tänään. Sain vielä kortisonipiikin, joka auttaisi vauvaa kasvattamaan keuhkoja ja sen jälkeen hoitajalta ohjeet miten pääsisin osastolle. Hieman shokissa kävelin hissille ja painoin viidennen kerroksen nappia. En tarkalleen enää muista mitä sen jälkeen tapahtui, mutta ainakin ilmoitin ensimmäiselle vastaan tulleelle hoitajalle että "hei, mulle laitettiin vissiin lähete tänne". Muistan myös kuinka istuin käytävällä olevaan tuoliin ja soitin itkien äidilleni, että miten 530 grammaa painava pieni vauva voisi ikinä selvitä hengissä. Olin täysin varma, että menettäisin lapseni. Jos raskaudet on aina tämänkaltaisia, en haluaisi enää ikinä kokea sitä uudelleen ja jos jostain syystä tulisinkin raskaaksi, voisinko ikinä iloita uudesta vauvasta, kun esikoinen olisi kuollut?


Samana iltana saimme Jonin kanssa käydä tutustumassa keskolaan, jotta tietäisimme edes vähän mitä on luvassa. Meillä kummallakaan ei ollut mitään tietoa keskosista. Tiesin ainoastaan sen, että keskoset ovat pieniä ja ne laitetaan keskoskaappiin kasvamaan, Jonikaan tuskin tiesi yhtään enempää. Oli todella lohduttavaa saada tietää, että tänä päivänä suurin osa 500 grammaa painavista vauvoista jää henkiin. Pääsimme tapaamaan myös keskolassa olevaa äitiä ja hänen vauvaa, joka oli ollut juurikin 500 grammaa syntyessään ja raskausviikkojakin oli vähemmän kasassa kuin minulla. Nyt vauva oli 8 viikkoa vanha ja painoi jo 1300 grammaa.


Sairaalassa oleminen osoittautui älyttömän tylsäksi, vaikka olihan siellä ne tietyt rutiinit jotka onneksi rytmittivät vähän päivää. Syömistä ja sydänkäyrien ottamista lukuunottamatta päivät vietin yksin sängyssä makoillen ja odotellen, että Joni pääsee töistä. Myös sydänkäyrien ottaminen osoittautui aika haastavaksi. Heti, kun mahalle laittoi anturin, vauva kävi pari kertaa potkaisemassa sitä vasten ja ui samantien karkuun. Pienen kokonsa vuoksi vauvaa sai aina etsiä milloin mistäkin, koska sillä oli tilaa mahassa temppuilla miten tykkää. Juhannuksen vietin eri osastolla tehovalvonnassa, anturi kiinni vatsassa 24h, kun vauvan sykkeet nousivat jostain syystä niin korkealle. Elin silloin myös tipan varassa, kun syöminen oli kielletty. Jossakin välissä alkoi olla jo niin heikko olo, että olin varma että pyörryn enkä enää herää. Olisin melkein tappanut siitä hyvästä, että olisin saanut pizzan naaman eteen, koska alkoi jo usko loppumaan, että selviääkö tästä ikinä. Vaikka ideana oli, että jos joudun kiireelliseen leikkaukseen, olisi ennen leikkausta pitänyt olla vähintään 6h syömättä, niin kyllä siinä silti mietti, että onko se ihan fiksua kituuttaa raskaana olevaa ilman ravintoa, kun olisi tärkeää, että lapsi kasvaisi. Olin siellä osastolla muistaakseni kaksi yötä ja toisena yönä hoitajat kysyivät halusiko myös Joni olla yötä, kun heillä oli yksi sänky vapaana. Sanotaanko vaikka näin, että hieman erilainen juhannus, mitä olen tottunut viettämään. Vauvallakin oli potkuista päätellen omat juhannusbileet mahassa.


Oltuani viikon sairaalassa pääsin taas ultraan. Kello oli kahdeksan aamulla ja lääkäri mittaili taas vauvan kokoa. Kävi ilmi, että painoarvio oli vain 540g eli vauva oli kasvanut vain 10g edellisestä ultrasta, kun normaali kasvutahti pitäisi olla 100g. Aika nopeasti lääkäri ilmoitti, että vauva leikataan ulos tänään, heti kun sali vapautuisi, koska selvästikään hän ei enää kasva tarpeeksi mahassa. Soitin Jonille uutiset ja hän lähti heti tulemaan töistä sairaalalle. Sain käydä nopeasti vielä suihkussa ennen leikkausta. Yritin pysyä rauhallisena, mutta romahdin jo hississä, kun mua kärrättiin osastolta sängyn kanssa leikkaussaliin. Salissa olin jo aivan hysteerinen. En ole ikinä pelännyt mitään niin paljon. Joni oli onneksi mukana koko ajan, enkä olisi ikinä selvinnyt hengissä heräämöön asti ilman sitä. Se lohdutti, rauhoitteli ja silitteli mua koko ajan ja sanoi että kaikki menee hyvin (toki ei sillä hetkellä lohduttanut, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna siitä oli suuri apu). Se oli älyttömän iso tuki ja turva leikkauksessa. Sen enempää en halua tähän leikkauksesta kirjoittaa. Se on kokemus jonka voisin mielelläni vaikka unohtaa siitäkin huolimatta, että saimme siitä maailman rakkaimman ja tärkeimmän lahjan. Meidän pieni Sintti tuli maailmaan juhannuksen jälkeisenä maanantaina 27.6 klo 10.39, painoa hänellä oli 530g ja pituutta 30,5cm. Raskausviikkoja oli kasassa vasta 28+2 eli hän syntyi noin 2 kuukautta ja 3 viikkoa etuajassa. Alkuperäinen laskettu aika olisi ollut 17.9. Sintti vietiin samantien viereiseen huoneeseen mittauksiin yms ja Joni sai mennä mukaan. Hetken päästä tultiin näyttämään vilaukselta myös mulle miltä meidän pieni näytti. Sintillä oli silmät auki ja se tuijotti suoraan muhun päin kuin sanoakseen, että äiti mulla on kaikki ihan hyvin, rauhoitu nyt vaan. Sen jälkeen Sintti vietiin keskolaan ja Joni sai mennä myös sinne mukaan. Mut vietiin heräämöön jonne Jonikin hetken päästä tuli. Sain nähdä ensimmäisiä kuvia Sintistä ja sain kuulla, että Sintti oli niin sinnikäs pieni poika ettei tarvinnut edes hengityskonetta, jota keskolan lääkärit ja hoitajat ihmettelivät suuresti. Myöhemmin yöllä Sintti joutui kuitenkin hengityskoneeseen. Se on kuitenkin keskosille kuulemma aivan tavallista, että aluksi ei hengitysapua tarvitse, mutta sitten he väsyvät hengittämiseen.





Mulle kerrottiin, että nopeimmat nousevat pystyyn tai kävelevät jo 6 tunnin päästä sektiosta. Mun luonteelle oli älyttömän kova pala, että mä pystyin nousemaan pystyyn vasta seuraavana päivänä ja silloinkin seisoin tuskin edes puolta minuuttia, meinasin pyörtyä samantien. Mua suorastaan hävetti, että ensimmäiset kaksi päivää mut vietiin sängyn kanssa katsomaan Sinttiä, kun en kyennyt istumaan pyörätuolissa pyörtymättä. Olen aina ollut tosi itsenäinen, joten mun luonteelle oli myös todella kova pala, että tarvitsin apua lähes kaikessa mitä tein. Olin viikkoa aiemmin ollut vielä töissä vanhusten parissa ja nyt tarvitsin samalla tavalla apua samoissa asioissa kuin hekin. Kyllä siinä monen monta itkua pääsi sen asian takia, kun kiukutti niin paljon olla "vaivaksi" muille. Voitte myös kuvitella miltä tuntuu, kun vatsalihaksia ei voi käyttää yhtään, vaikka niitä tarvitsee aivan joka asiassa, jopa istumisessa. Tajuhan siinä meinasi kivun takia lähteä jos piti vaikka vain yskäistä ja sängystä nouseminen oli yhtä tuskaa. En ole eläessäni ollut niin kipeänä kuin sektion jälkeisenä parina viikkona. Kärsisin ne kivut silti milloin vaan uudelleen tällaisen rakkauspakkauksen vuoksi. Näinä kipeimpinä ja yksinäisimpinä hetkinä ehdin kuitenkin miettiä kaikenlaista ja mielestäni oli jotenkin surullista etten enää tuntenut vauvan liikkeitä mahassa. Vauva makasikin yhtäkkiä keskolassa tehohoidossa ja taisteli elämästään, eikä ollut enää turvassa mahassani. Vaikka en varsinaisesti tykännytkään olla raskaana sen takia, että täytyi koko ajan pelätä ja stressata milloin mitäkin, niin harmittelin silti, että raskaus jäi aivan kesken.


Syytin myös itseäni Sintin tilanteesta. Olin varmasti tehnyt jotain pahaa ja siitä rangaistiin nyt meitä ja meidän lasta. Kropassani on varmasti jotain vikaa, kun se ei toiminut, enkä pystynyt synnyttämään tervettä täysiaikaista lasta. Raskausaikana kielletyt salmiakit joita silloin tällöin silti napsin olivat varmasti syy tähän. Mun työn takia jouduin pyöräilemaan kiireessä hiki hatussa paikasta toiseen joka päivä, joten oliko Sintti sen takia niin pieni? Toivoin aluksi tyttöä ja tämä oli varmasti rangaistus mun itsekkyydestä, että saatiinkin poika, jolla ei ole nyt kaikki hyvin. Mä olin synnyttänyt keskosen ja mun takia oltiin nyt tässä tilanteessa, mun takia Jonilla ja Sintillä on rankkaa. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Keksin päässäni älyttömän määrän kaikkia vaihtoehtoja ja syitä miksi me saimme keskosen, vaikka faktahan kuitenkin on, että mikään edellä mainituista asioista ei ollut musta riippuvainen enkä olisi voinut tehdä mitään toisin.


Vaikka Sintti syntyikin pienenä keskosena, saatiin me ensimmäisiä hyviä uutisia koko raskauden aikana vasta Sintin syntymän jälkeen. Sisäelimet olivat kunnossa ja muutenkin poika oli paremmassa kunnossa kuin voisi koon puolesta olettaa. Vaikka ensimmäinen viikko on aina kriittisin, jotenkin mulla loppui stressi ja alkoi usko siihen, että kaikki menee hyvin. Se usko on säilynyt näihin päiviin saakka, vaikka välillä on tietenkin päiviä, kun tuntuu, että koko maailma romahtaa päälle, eikä jaksaisi enää yhtään sairaalaelämää. Toki ensimmäiselläkin viikolla oli omia ongelmia. Aluksi Sintti sai ravinnon kanyylin kautta, jonka jälkeen siirryttiin nenämahaletkuun. Tuntuihan se turhauttavalta, että aluksi annetaan esimerkiksi vain 1ml maitoa, eikä sekään pysynyt vatsassa, vaan sitä imettiin ruiskun kautta ulos vihreänä mössönä. Keskosille kun on tavanomaista, ettei aluksi ruuansulatus toimi.





Olin osastolla leikkauksen jälkeen vielä 5 päivää eli yhteensä 12 päivää. Vaikka vajaa kaksi viikkoa ei olekaan kovin pitkä aika, tuntui silti oudolta olla kotona ja nukkua omassa sängyssä. Täytyi opetella myös kokonaan uudenlainen arki johon sisältyisi käynnit sairaalassa joka päivä. Sintin sain ensimmäistä kertaa syliin vasta, kun hän oli kuusi päivää vanha. Silloin sekä äiti, että lapsi olivat tarpeeksi hyvässä kunnossa siihen. Kenguruhoito on melkeinpä tärkeintä hoitoa keskoselle ja olihan se nyt maailman ihanin tunne pitää omaa lasta sylissä ensimmäistä kertaa. Pieni voipaketin kokoinen rääpäle paidan sisällä lämmittämässä iho ihoa vasten. Yksi kenguruhoidon hyödyistä on siteen ja läheisyyden luominen lapsen ja vanhemman välille ja sen allekirjoitan kyllä täysin. Ehkä vasta siinä hetkessä alkoi hieman edes tajuta olevansa äiti. Omalta osaltani voin sanoa sen, että suurin haaste on ollut juuri se, että vaikka on saanut vauvan, tuntuu turhauttavalta, että hän ei pääsekään kotiin tai edes vierelle synnytyksen jälkeen. Läheisyys jää puuttumaan täysin (ainakin pienillä keskosilla) ensimmäisistä päivistä. Vauva on tavallaan hoidossa koko ajan ja kotona oleva vauvan sänky ammottaa tyhjyyttään ja omassa mielessä kytee ikävä. Kun on kotona, ajatukset ovat sairaalassa ja kun on sairaalassa, miettii mitä kaikkea kotona pitäisi ehtiä tekemään. Alkuviikot olivat vaikeimpia ja kotona piti pidätellä kyyneleitä, kun oli niin ikävä omaa lasta, mutta nyt yli kahden kuukauden jälkeen ikävään on tottunut, eikä se enää hallitse mieltä samalla tavalla. Kotona pystyy keskittymään jo leffan katsomineen ilman, että miettii taukoamatta Sinttiä. Haastavaa oli alussa juurikin se siteen löytäminen, koska keskoseen täytyy luoda aivan eri tavalla side ja kiintymyssuhde kuin täysiaikaiseen vauvaan, joka pääsee rinnalle ja syliin heti. Toki tiedostaa, että keskoskaapissa makoileva pieni rääpäle on oma lapsi, mutta siitä huolimatta ei tunne itseään vanhemmaksi. Jos vauva syntyy raskausviikolla 28+2, lähes kolme kuukautta etuajassa, kaikki tiedostaa, että siinä vaiheessa lapsi ei ole läheskään valmis tähän maailmaan saatika vanhemmat vanhemmiksi. Onneksi kaikki nämäkin jutut ovat jo takanapäin. 





Paljon on ehtinyt kahdessa kuukaudessa tapahtua ja monta tavoitetta on saavutettu. Sintti pääsi aiemmin eroon hengityskoneesta, hän oli niv nava-laitteessa ja sen jälkeen cpap-laitteessa. Happea meni kummassakin noin 30-40%. Hengityskoneessa ollessaan hänen ääntä ei kuullut kurkussa olevan putken takia, joten silloin kun päästiin siitä eroon olisin voinut melkein itkeä ilosta, kun saimme ensimmäistä kertaa kuulla oman lapsen ääntelyn sekä kitinän ja itkun. Kolmen tunnin välein 1ml annetusta maidosta päästiin jo 23ml kahden tunnin välein. Viikko sitten tuli hieman takapakkia, kun Sintillä todettiin infektio, joka johti siihen, että hän joutui takaisin hengityskoneeseen. Tuntui todella pahalta katsoa, kun toinen oli niin kipeänä eikä itse voinut millään tavalla auttaa. Viime viikolla häneltä leikattiin molemmat tyrät ja pieni pala tulehtunutta suolta ja selvisi, että nämä tyrät olivat aiheuttaneet infektion. Nämäkin ovat keskosille tyypillisiä ongelmia. Sintti joutui olla muutamia päiviä ravinnotta, mutta nyt ollaan saatu aloitettua maidot taas uudelleen ja tällä hetkellä menee 15ml kolmen tunnin välein. Taas saatiin huolta ja murhetta ja yöunet jäivät vähäisiksi, mutta leikkauksen jälkeen Sintti on toipunut hienosti ja on taas oma itsensä. En malta odottaa, että hän paranee kunnolla ja päästään taas hengityskoneesta eroon. Eniten odotan kuulevani taas Sintin äänen. Keskoskaapista on myös päästy jo kuukausi sitten avopedille. Vaipan vaihtaminen yms hoidot käy huomattavasti helpommin nyt, kun käsiä voi käyttää vapaammin ja kaapissa olevan kosteuden takia ei tule niin kuuma. 1kg paino on saavutettu jo aikoja sitten ja kohta menee jo 2kg rikki. Tällä hetkellä paino on 1985g ja pituus 40,5cm. Jonin kanssa ollaan opittu tosi paljon keskosista ja varmasti opitaan koko ajan enemmän ja enemmän. Suurimmalta osin Sintin sairaalamatka on mennyt koko ajan tasaiseen tahtiin hyvin ja isoja takapakkeja ei ole tullut, lukuunottamatta tietenkään tuota infektiota ja leikkausta. Meille kerrottiin jo alussa, että keskosille on tyypillistä ylä- ja alamäet ja meidän kannattaa varautua siihen, mutta ihme kyllä me ollaan aikalailla säästytty siltä. Pahin ongelma on koko ajan ollut oikeastaan vain kypsymättömät keuhkot ja siihen liittyvä keskosen vaikea BPD-diagnoosi. Tämä jarruttaa myös kotiintuloa. Päivä kerrallaan mennään kuitenkin eteenpäin ja toivon mukaan tilanne helpottaa pian. Olemme kuitenkin jo varautuneet siihen, että Sintti saattaa kotiutua lisähapen kanssa.





Vaikka sairaalassa ramppaaminen joka päivä onkin raskasta, siitäkin huolimatta, että ilomielin menee omaa lastaan katsomaan, niin ollaan osattu asennoitua siihen, että tämä on meidän arkea tällä hetkellä. Ihan tavallista arkea. Tämä asenne tekee tästä ajasta huomattavasti helpompaa. En osaisi enää kuvitellakaan, että raskaus olisi ollut normaali ja Sintti olisi syntynyt normaalin kokoisena. Myös sairaalan henkilökunta on kehunut jaksamistamme. Tiedostamme myös, ettei keskola-aika kestä loputtomiin ja meille vain sattui tulemaan hieman erilainen vauva-aika kuin muilla. Meillä alkaa samanlainen arki kuin muillakin, sitten kun Sintti pääsee kotiin. Vaikka olisikin ihana saada oma vauva jo kotiin, ei me silti Jonin kanssa edes haluttaisi Sinttiä vielä kotiin. Hänelle sairaala on parempi paikka vielä. Sitten kun kotiutumisen aika koittaa, haluamme ensin olla täysin varmoja siitä, että Sintti pärjää kotona. Kumpikaan meistä ei ole katkeroitunut, että miksi juuri meille piti käydä näin. Toki valehtelisin jos väittäisin ettei ikinä olisi sellaisia kateellisia hetkiä muiden vauva-arjelle ja onnistuneille raskauksille, mutta tämä nyt vain on meidän elämää tällä hetkellä. Äkkiä sitä vain on oppinut hyväksymään sen ja elämään sen kanssa. Meillä on keskolassa maailman rakkain pieni poika, joka vahvistuu ja on päivä päivältä valmiimpi tulemaan kotiin. Täytyy muistaa, että vaikka kuluneet kaksi kuukautta ovat olleetkin suhteellisen pitkät, on se loppupeleissä aika lyhyt aika siihen verrattuna, että kohta saadaan vauva kotiin lopullisesti. Kyllä me molemmat sitä päivää odotellaan malttamattomina, mutta vielä ei ole sen aika. 




♥: Emma